Pakettikäärettä avatessani kuvittelin itseni jo pelimannina ja kääreiden viimein avauduttua - petyin. Mandoliini.

Pettymystä ei sietänyt näyttää, mutta uskonpa ilmeeni paljastaneen asian. Siitä huolimatta että odotin viulua, ajattelin mahdoliinin mahdollisuuksia niiden muistikuvien perusteella, joita pohjanmaalla kotikoulussani ollut mandoliiniorkesteri oli saanut aikaan.

Tulevina kuukausina yritin opetella soittamista omin toimin. Kehnolla menestyksellä. Oppimista hidasti myöskin soittimen rakenne, jota Kauko enoni kuusi kuukautta myöhemmin korjasi. Hän madalsi kieliä koholla pitävää puupalasta, jotta kieliä ei tarvinnut sormet verillä painaa.

(Lopputulema: En koskaan oppinut soittamaan)

Lapsia perheessä sikisi vuosi per lapsi -tahtiin. He olivat rääsyisiä ja likaisia ja myöskin aliravittuja.

Eräänä päivänä perheeseensä palasi Sinikka, aivan suloinen tytön tyllerö sievissä vaatteissaan. Hän oli ollut tovin hoidossa jossain muualla ja takaisin tullessaan herätti suurta ihastusta.

Valitettavasti hyvin pian hän alkoi muistuttaa perheen muuta lapsikatrasta ja muuttui hyvinvoivasta sairastelevaksi.

Lakkimäkeen tultuaan he alkoivat viimein myös seurustella ns. vakavasti. Myöhemmin Tauno muutti nuorikkonsa Taimin kanssa asuntoon, josta muutimme Palopurolle. Taimi oli näyttävä nainen. Ja perillinenkin perheeseen pian saatiin.

Urpon valinta oli toisenlainen. Toisenlainen oli mieskin. Näinhän usein on veljesten laita vaikka samasta pesueesta ovatkin. Urpo oli punakampi ja laihempi kuin veljensä. Valittu puoliso kantoi perhepiirissämme nimitystä "kolminokka". Mistä nimitys johtui, voin vain arvuutella.

Pohjahiekassa tapasi usein simpukankuoria, joskus kokonaisia simpukoita. Oletan niiden olleen sinisimpukoita.

Eräänkin kerran kontakti simpukkalöytöön syntyi kahlatessa ja jalkapohjan osuessa terävään reunaan tunnetuin seurauksin. Tuloksena oli useimmiten pieni pintaviilto. Joskus haava oli syvempi ja siihen se uiminen sitten päättyi siltä erää.

Muistelen aikuisten joskus todenneen, kokonaisen simpukan löytäjälle, että kuoren sisällä saattaa olla helmi.

Useampikin autoilija tarttui syöttiin ja pysäytti, katsoakseen mitä paketissa oli. Ilmeet olivat näkemisen arvoiset, kun hölskyttelyn, jopa avaamisen jälkeen, sisältö todettiin pilaksi.

Höynäytettyjen katseet etsivät mahdollista syyllistä nolouden keskellä ja tavallisimmin paketti heitettiin takaisin tienposkeen. Sieltä se sitten ehostettiin ja pilaa jatkettiin (piilokamera olisi ollut kiva vempain).

Emme paljastuneet - onneksi.

Pihapiirissä oli navetta, karjaa oli siis aivan koulun nurkalla. Oikotie Lakkimäkeen kulki taloa vastapäätä, tien takana, olevan lehmihaan kautta metsän läpi ja lähti Lehtien talon edustalta, Alpo Jokisen tontin viertä.

Toinen reitti oli peltotie Mäen taloa vastapäätä. Ja kolmas maantietä kirkon ohi ja pian kirkonmäen alta oikealle.

Vajaa kilometri rautatiesillan jälkeen oikealla puolella oli asutusta, jota ohitin pelonsekaisin tuntein. Pari vanhempaa mopoikäistä jässikkää Kytäjän kalareissullaan ottivat minut silmätikukseen ja uhkasivat hakata kun tulen kaupunkiin.

Onnekseni uhkaus ei koskaan toteutunut. Vaikka aivan tien varressa oleva poikien koti, olikin joka kerta jännityksen paikka.

Ajolupa sitten heltisikin ja yksityisellä alueella pääsin kokeilemaan hitaasti pelittävää mopoa. Ojaanhan se ajoretki päätyi Lakkimäkeä kiertävän peltotien ensimmäisessä risteyksessä. Koska vauhti oli mitätön, ei siitä koitunut muuta vaivaa kuin ajopelin tielle nosto ja matkan jatkaminen.

Pappamopovillitystä kesti 14-vuotiaaksi saakka ja sen jälkeen moottoriajoneuvoja en juuri katsellut vuosikausiin.