Tuona jouluna avasin lahjapakettia suuren odotuksen vallassa. Paketin muoto viittasi soittimeen. Odotin viulua.

Pakettikäärettä avatessani kuvittelin itseni jo pelimannina ja kääreiden viimein avauduttua - petyin. Mandoliini.

Pettymystä ei sietänyt näyttää, mutta uskonpa ilmeeni paljastaneen asian. Siitä huolimatta että odotin viulua, ajattelin mahdoliinin mahdollisuuksia niiden muistikuvien perusteella, joita pohjanmaalla kotikoulussani ollut mandoliiniorkesteri oli saanut aikaan.

Tulevina kuukausina yritin opetella soittamista omin toimin. Kehnolla menestyksellä. Oppimista hidasti myöskin soittimen rakenne, jota Kauko enoni kuusi kuukautta myöhemmin korjasi. Hän madalsi kieliä koholla pitävää puupalasta, jotta kieliä ei tarvinnut sormet verillä painaa.

(Lopputulema: En koskaan oppinut soittamaan)

Setäni Pauli asui puolisonsa Ritvan kanssa toista päätyhuoneistoa talossa. Niin sukulaisia kuin olivatkin, Pauli ei ollut kovin perso työn teolla. Ei myöskään Ritva. He olivat oivaltaneet yhteiskunnan auttavan jos tarvis tulee.

Lapsia perheessä sikisi vuosi per lapsi -tahtiin. He olivat rääsyisiä ja likaisia ja myöskin aliravittuja.

Eräänä päivänä perheeseensä palasi Sinikka, aivan suloinen tytön tyllerö sievissä vaatteissaan. Hän oli ollut tovin hoidossa jossain muualla ja takaisin tullessaan herätti suurta ihastusta.

Valitettavasti hyvin pian hän alkoi muistuttaa perheen muuta lapsikatrasta ja muuttui hyvinvoivasta sairastelevaksi.

Naapurissa asui Iita poikineen. Hän muutti asuntoon poikiensa perässä. Aikamiespojat olivat metsureita ja monet tiensä kulkeneita.

Lakkimäkeen tultuaan he alkoivat viimein myös seurustella ns. vakavasti. Myöhemmin Tauno muutti nuorikkonsa Taimin kanssa asuntoon, josta muutimme Palopurolle. Taimi oli näyttävä nainen. Ja perillinenkin perheeseen pian saatiin.

Urpon valinta oli toisenlainen. Toisenlainen oli mieskin. Näinhän usein on veljesten laita vaikka samasta pesueesta ovatkin. Urpo oli punakampi ja laihempi kuin veljensä. Valittu puoliso kantoi perhepiirissämme nimitystä "kolminokka". Mistä nimitys johtui, voin vain arvuutella.

Lakkimäen talon päädyssä sijainneen kotimme puutarhaa reunusti muhkeat sireenipuskat. Keväisin niiden kukinta oli suuri ihastuksen aihe. Kesällä se tarjosi suojaa päivän kuumimpiin hetkiin.

Lakkimäen asuntomme pihassa kasvoi karviaispensaita. Ei niitä ollut keski-pohjalaisen mökkimme pihassa, jossa komeimmin marjasatoa tuotti punainen viinimarjapensas. Karviaiset olivat syksyn 1962 suurinta herkkuani. Ja tuon kokemuksen siivittämänä palaan karviaismarjatuokioissani vielä nytkin tuohon syksyyn, jolloin suorastaan ahmin marjoja kotipihan puskista.