Tuona jouluna avasin lahjapakettia suuren odotuksen vallassa. Paketin muoto viittasi soittimeen. Odotin viulua.

Pakettikäärettä avatessani kuvittelin itseni jo pelimannina ja kääreiden viimein avauduttua - petyin. Mandoliini.

Pettymystä ei sietänyt näyttää, mutta uskonpa ilmeeni paljastaneen asian. Siitä huolimatta että odotin viulua, ajattelin mahdoliinin mahdollisuuksia niiden muistikuvien perusteella, joita pohjanmaalla kotikoulussani ollut mandoliiniorkesteri oli saanut aikaan.

Tulevina kuukausina yritin opetella soittamista omin toimin. Kehnolla menestyksellä. Oppimista hidasti myöskin soittimen rakenne, jota Kauko enoni kuusi kuukautta myöhemmin korjasi. Hän madalsi kieliä koholla pitävää puupalasta, jotta kieliä ei tarvinnut sormet verillä painaa.

(Lopputulema: En koskaan oppinut soittamaan)