Perheemme kummajainen on ollut työnjako tai jakamattomuus. Polttopuut eivät isääni useinkaan murehduttaneet, vaan äitini tai me lapset jouduimme pulmaa ratkomaan.

Ensimmäinen kesä Lakkimäessä oli tulo uuden keskelle, vieraalle maalle. Varsin tavallista oli, että tuohon aikaan kuulin isän ottavan kottia eli palkkaa työstään etukäteen. Kauppalaskukin maksettiin yleensä aina jälkikäteen eli syötiin tuloja etukäteen.

Oli loppukesä ja polttopuut liiterissä loppu. Äitini oli aikeissa leipoa viikottaisen ruisleipäerän, mutta totesi ettei olekaan halkoja uunin lämmittämiseen.

Ulkorakennuksen päässä oli pystyyn kuivanut puu. Siinä polttopuuta, tuumi äitini, otti pokasahan käteen ja kaatoi kelon. Vaikka leivonta hieman viivästyi, leipäerä paistui kuten viikottain.

Puun kaadosta käyty keskustelu vanhempien välillä on luku sinänsä, eikä ulkopuolisille sisällöltään tarpeellinen tietää. Neuvokkuudella ón puolensa. Tuo taito lienee periytynyt asenteeksi, jossa odottamisen sijaan voi toimia itse.